Raskaudesta

Minua pyydettiin joskus kirjoittamaan ajatuksia raskaudesta ja äitiydestä. Nyt loppuraskaudesta ajattelinkin koota joitain hajanaisia ajatuksia raskaudesta matkan varrelta.

Positiivistä testi näytti syyskuussa. Hätäisenä tein testin jo kauan ennenkuin olisi pitänyt mutta niinpä vain testiin ilmestyi viiva..hyvin hyvin himmeä sellainen kylläkin. Ensin katsoin, että testi on negatiivinen kunnnes rupesin kääntelemään testiä eri valossa. Sitä tunnetta ei kyllä voi sanoin kuvailla kun tajusin testin näyttävän plussaa! Sittenhän testejä tehtiin vielä muutaman päivän ajan..pitihän se vahvistuva viiva nähdä! Mieheni täytti juuri noihin aikoihin kolmekymmentä -sopiva syntymäpäivälahja vai mitä?

Ensialkuun sitä kävi läpi varmasti samoja tunteita kuin moni muukin nainen tuossa vaiheessa. Olenko minä oikeasti raskaana? Onko siellä joku? Entä jos kaikki ei olekkaan kunnossa tai raskaus menee kesken? Varhaisraskauden ultrassa käynti helpotti oloa -siellä se pieni sydän hakkasi.

Perheelle raskaudesta kerrottiin hyvin aikaisessa vaiheessa. Jo ennen tuota  ultraa. Äidilleni kerroimme viemällä lahjaksi "mummola" kyltin. Kavereille kerrottiin myöhemmin -siinä maagisen kahdentoista viikon rajapyykin jälkeen. Salailu tuntui hankalalta ja bileitä piti välttää kaikin keinoin.

Alkuraskaus sujui mainiosti -suuremmin en pahoinvoinnista kärsinyt. Ainoastaan ensi alun epävarmuus oli inhottavaa ja vaatteiden kanssa oli hankaluutta kiitos turvotuksen joka itseasiassa ilmestyi jo ennen plussaa. Legginseihin piti siirtyä jo plussatestin aikoihin.

Ensimmäinen "oikea" ultra oli kokemus. Oli ihmeellistä nähdä pieni ihminen riehumassa hirmuista kyytiä mahassa. Tämä teki raskaudesta huomattavasti konkreettisempaa. Alusta asti minulla oli vahva poikaolo ja viikon 20 jälkeen tehty rakenneultra varmisti tuon oloni. Pieni poikahan siellä. 

Olin ennen raskautta ihmettellyt odottavien äitien  ulkonäöstä voivottelua. Minusta raskaanaoleva nainen on aina näyttänyt kauniilta. Siksi yllätyinkin etteivät raskauden tuomat muutokset herättäneet aina pelkästään positiivisia tunteita. Suurimmaksi osaksi nautin kasvavasta mahasta ja mielelläni korostankin sitä pukeutumisessani. Kuitenkin alkuraskauden turvotus ja pienoinen mahankasvu aiheutti välillä tuskastustakin. Mitkään vaatteet eivät menneet päälle (ja mammavaatteet olivat liian isoja kuitenkin) aluksi kasvava vatsa muistutti enemmän liikakiloja. Hieman rassaavaa oli siis se vaihe kun näytin vain lihonneelta enkä rehellisesti raskaanaolevalta. Onneksi pian maha alkoi pyöristymään ja raskaus alkoi olla päällepäinkin melko selvä juttu. 

Kaikkiaan raskaus on sujunut omalta osaltani hyvin. Mitään suurempaa vaivaa en riesakseni saanut -vaikka tottahan toki raskauden myötä kaikenlaista pientä tulee mutta se kuuluu asiaan. Sairaslomallakaan minun ei tarvinnut olla vaan jaksoin loppuun asti töissä. Heti äitiyslomalle jäätyäni kyllä huomasin, että kroppa alkoi olla väsynyt. Oikeastaan ne suurimmat raskaudenvaivat alkoivat vasta äitiysloman alettua kun kroppa sai viimeinkin levätä.

Yllättävää minulle raskausajassa oli se miten luonnolliselta olotila ensihämmenyksen jälkeen tuntui. Olin ajatellut, että raskaus olisi jotenkin uusi ja outo olotila. Kuitenkin se melko alusta asti tuntui maailman luonnollisimmilta asialta ja itseasiassa olotilaa ilman raskautta on tällähetkellä todella vaikea kuvitella.

Ennen raskautta yksi pahimmista peloistani (vaikka tietenkin huoli vauvan terveydestä on suurin pelko) oli se ettei lapseen muodostuisikaan tunnesidettä samantien. Ajattelin tuolloin siis lähinnä lapsen syntymää ja sen jälkeistä aikaa. Tuo pelko osoittautui kyllä samantien turhaksi -pieni sintti valloitti sydämeni samantien ja on siitä asti ollut minulle tärkeintä koko maailmassa. Tällä hetkellä voin vain yrittää kuvitella sitä tunnetta lapsen syntymän jälkeen!

Tällä hetkellä raskauden suhteen päällimmäisenä mielessä pyörii lähestyvä synnytys. Ennen raskaaksitulemista synnytys oli ajatuksenakin suunnattoman pelottava. Raskauden myötä mieli on muuttunut. Jotenkin en osaa pelätä tai murehtia edessäolevaa. Myös synnytyksen suunnittelu tuntuu mielestäni turhalta. Uskon vakaasti siihen, että kaikki sujuu omalla painollaan tilanteen mukaan. Ajattelen myöskin, että sairaalassa on pätevä henkilökunta joka tietää kyllä miten toimia. Kova luotto minulla on myös siihen, että luonto varmasti hoitaa hommansa ja itsekkin siinä tilanteessa osaan toimia parhaalla mahdollisella tavalla. Ja lopussahan odottaa suurin mahdollinen palkinto!