Vauvavuoden loppusuoralla

Pieni poikani täyttää kohta vuoden ja vauvavuosi päättyy. Kohta meillä asuu taapero! Aika on mennyt aivan uskomattoman nopeaan. Oma ajantaju taisi jäädä synnytyssaliin enkä millään käsitä, että pieni vastasyntynyt on jo vuoden ikäinen napero! Väistämättä mielessä tulee tehtyä yhteenvetoa menneestä vuodesta. Tämä postaus on melkoista ajatuksenvirtaa ja aikalailla blogini linjauksesta muuten poikkeavaa höpinää. Näin äitienpäivänä se kuitenkin sallittakoon.

Viimeinen mahakuva. Viikkoja 39+0. Vannoin bloginkin puolella, että nämä kuvat saavat jäädä viimeisiksi. Seuraavana yönä alkoikin sitten tapahtumaan ja K syntyi raskausviikolla 39+2. 

K:n syntymä on edelleen minulle melko vaikea muisto (vakkarit varmasti muistavatkin ettei synnytys mennyt ihan putkeen..). Yleensä äidit sanovat lapsen syntymän olleen elämänsä onnellisin päivä. Minä en rehellisesti voi sanoa olleeni sillä hetkellä suunnattoman onnellinen. Kaiken kivun, pettymyksen ja pelon keskellä en juuri tajunnut, että minusta tuli äiti. Illalla leikkauksen jälkeen minut vietiin osastolle tyhjään ja hämärään huoneeseen. K oli viety lastenosastolle, mies joutunut lähtemään kotiin ja minua odotti kamerallinen kuvia pojastani. En oikein ymmärtänyt tilannetta ja kysyin hoitajalta milloin saan nähdä lapseni. Hän totesi ettet ainakaan ennen huomista. Siinä sitä sitten ihmeteltiin mitä oli tapahtunut..Seuraavana päivänä mies vei minut lastenteholle ja vuorakauden ikäisenä minäki tapasin K:n. 

Laitokselle lähdössä. Tuolloin ajattelin, että kotiin palaan vauvan kanssa. Pieleen meni sekin veikkaus. Sairaalasta palattiin ilman vauvaa ja K saatiin kotiin pari päivää myöhemmin. Se oli se minun onnellinen päiväni!

Mutta viikko menee nopeaan ja kohta sitä oltiin kaikki kotona. Kyllä sitä ensi alkuun mietti mihin ihmeeseen on päänsä pistänyt ja mitä näille pitää tehdä?! Miten tämmöisen saa pidettyä elossa? Noh..jokainen äiti varmasti tietää, että äkkiähän se varmuus ja ruutini löytyy. Mielenkiintoista olisi kokea millaista tämä kaikki olisi toisen lapsen kanssa? Omalla tavallaan varmasti paljon helpompaa kun kaikkea ei tarvitse tehdä vaikeimman kautta ja varmuuttakin löytyy enemmän.

Raskausaikana koitin kuvitella millaista äitiys mahtaa olla. Kaikki sanoivat, ettei sitä voi aavistaakaan ennenkuin sen itse kokee. Ja totthan se oli! Ei tätä kaikkea pystynyt mitenkään kuvittelemaan eikä etukäteen voi tietää millaiseksi elämä lapsen kanssa muotoutuu.

Esimerkiksi sitä kuuluisaa äidinrakkauden määrää ei olisi voinut millään kuvitella. Kyllähän äiti tietenkin kiintyy lapseensa jo raskausaikana mutta lapsen synnyttyä homma sai aivan uudet mittasuhteet. Ei turhaan sanota, että äidinrakkaus on se suurin rakkaus...

Äitiys on muutenkin jotain sellaista johon ei voi valmistautua. Sitä yritti mutta kuitenkin se yllätti täysin -niin hyvässä kuin pahassakin. Enemmän hyviä asioita äitiyteen liittyy mutta kyllä niiden ikävien asioiden raskaus myös yllätti. En ennen vauvavuotta tiennyt mitä totaallinen väsymys on tai miten jatkuva unenpuute vaikuttaa ihmiseen. Ihmettelin myös miksei kukaan kertonut miten vaikeaa esimerkiksi imetys voi olla. Miten asian kanssa taisteltiin ja miten monet itkut hormoonihuuruissa asian tiimoilta itkettiin. Tuntuu myös, että äiteihin on sisäänkirjoitettu joku ihmeen syyllisyys. Miten kaikkensa antaneena tunnet itsesi siltikin täysin riittämättömäksi.

Onneksi vuoden saatossa sitä on oppinut edes vähän hellittämään. Olen vuoden aikana paljon miettinyt äitiyttä. Olen seurannut lähelläni olevia muita äitejä ja tahtomattakin vertaillut meitä kaikkia. Ensin sitä mietti, että pitäisikö minunkin olla ehkä enemmän kuin tuo toinen äiti? Onneksi sitä on kuitenkin tajunnut, että me kaikki olemme erillaisia -niin äidit kuin lapsetkin. Se mikä toimii toisilla ei toimi aina muilla. Olen myös löytänyt sen oman tavan olla äiti. Sen joka sopii minulle ja perheellemme.

Yhteenvetona todettakoon, että kulunut vuosi on ollut niin rankka kuin ihanakin. Päällimmäisenä tunteena nousee pintaan suunnaton kiitollisuus siitä, että meille on suotu tälläinen pieni ihme. Tähän loppuun on vielä pakko liittää runo jota olen ennnekin lainaillut blogissani. Tämä herkistää joka kerta!

Oma pieni poikani,
jolla on kasvot iloiset
kuin pikku auringolla,
kun minua katselet.
Näen pohjalla silmies sinen
mitä koskaan sydän pyys,
sulo niissä on ihmeellinen
ja rauha ja täydellisyys.


Koko talven sinua kannoin,
kevät toi sinut maailmaan,
kuin elämän sinulle annoin
niin elämän sinulta saan.
Sinun käsistäs empimättä
otan vastaan kohtalon,
oi pientä hentoa kättä,
miten voimallinen se on.



Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!